Seitsemän viikon jälkeen oli aika palata kotiin, Berniin. Suomessa oloon olin jo mukavasti tottunut. Olin tottunut niihin ympärilläni oleviin ihmisiin, niihin parhaimpiin joita minun elämässäni on. Olin tottunut siihen että minua ymmärretään ja minä ymmärrän muita. Voin asioida omalla kielelläni. Voin käydä pankissa, lääkärissä, ostoksilla, missä vain, ja minua ymmärretään. Kaikki on niin yksinkertaista, kuin en olisi koskaan täältä mihinkään lähtenytkään.
Ja kuitenkin kaikki tuntuu puoliunelta. Kuin en eläisi omaa elämääni vaan jonkun muun. Tämä ei ole todellisuutta, ei minun todellisuuttani. Minulla ei ole täällä omaa sänkyä, omaa keittiötä, omaa sohvanurkkausta johon käpertyä illalla. Minulla ei ole suomalaista puhelinnumeroa, ei kelakorttia, ei edes ajokorttia. Joudun aina sanomaan katukaupustelijoille ja muille etten asu täällä. Tämä ei ole enää minun kotini.
Oli aika lähteä sinne jossa minulla on oma koti ja oma sänky. Sinne missä minun tavarani ovat, missä minun työpaikkani on. Otin lautan Turusta Ruotsiin ja jatkoin siitä ajaen aina Frankfurtiin asti, jossa yövyin. Matkaa kertyi 1500 km Tukholmasta Frankfurtiin. Se on pitkä matka ajaa yksin. Seuraavana päivänä saavuin jo aikaisin Berniin, Frankfurtista ajaa Berniin neljässä tunnissa. Matka sujui nopeasti podcasteja ja musiikkia kuunnellen. Olisin voinut ajaa päivässä Tukholmasta Berniin asti.
Kotona Bernissä minulla on paljon, mutta se jokin kuitenkin puuttuu. En tunne kuuluvani tänne, en ymmärrä kieltä, en osaa asioida täällä sveitsinsaksaksi. Minulla ei ole omaa asuntoa, vaan asun vuokralla. En tunne työkavereitani kunnolla muutamaa ihmistä lukuunottamatta. Minulla ei ole sitä turvaverkkoa mikä minulla Suomessa on. Luotan muutamaan ihmiseen, joista heistäkin moni on muuttanut tai muuttaa pois. Olen loppujen lopuksi aika yksin suuressa maailmassa.
Minulla on kaksi kotia, mutta ei yhtään johon tuntisin kuuluvani.
Ja kuitenkin kaikki tuntuu puoliunelta. Kuin en eläisi omaa elämääni vaan jonkun muun. Tämä ei ole todellisuutta, ei minun todellisuuttani. Minulla ei ole täällä omaa sänkyä, omaa keittiötä, omaa sohvanurkkausta johon käpertyä illalla. Minulla ei ole suomalaista puhelinnumeroa, ei kelakorttia, ei edes ajokorttia. Joudun aina sanomaan katukaupustelijoille ja muille etten asu täällä. Tämä ei ole enää minun kotini.
Oli aika lähteä sinne jossa minulla on oma koti ja oma sänky. Sinne missä minun tavarani ovat, missä minun työpaikkani on. Otin lautan Turusta Ruotsiin ja jatkoin siitä ajaen aina Frankfurtiin asti, jossa yövyin. Matkaa kertyi 1500 km Tukholmasta Frankfurtiin. Se on pitkä matka ajaa yksin. Seuraavana päivänä saavuin jo aikaisin Berniin, Frankfurtista ajaa Berniin neljässä tunnissa. Matka sujui nopeasti podcasteja ja musiikkia kuunnellen. Olisin voinut ajaa päivässä Tukholmasta Berniin asti.
Kotona Bernissä minulla on paljon, mutta se jokin kuitenkin puuttuu. En tunne kuuluvani tänne, en ymmärrä kieltä, en osaa asioida täällä sveitsinsaksaksi. Minulla ei ole omaa asuntoa, vaan asun vuokralla. En tunne työkavereitani kunnolla muutamaa ihmistä lukuunottamatta. Minulla ei ole sitä turvaverkkoa mikä minulla Suomessa on. Luotan muutamaan ihmiseen, joista heistäkin moni on muuttanut tai muuttaa pois. Olen loppujen lopuksi aika yksin suuressa maailmassa.
Minulla on kaksi kotia, mutta ei yhtään johon tuntisin kuuluvani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti