Maanantain tullessa oli jälleen aika pakata matkalaukku ja suunnata kohti lentokenttää, tällä kertaa matkan määränpäänä oli Dublin Irlannissa. Saavuin myöhään illalla hotellille ja nousin aikaisin aamulla lenkkeilemään. Sain hotellilta kyydin kuntosalille, johon oli ilmainen pääsy hotellin asukkaille. Sieltä löytyi sisäjuoksurata joka oli pituudeltaan ehkä 200 metriä. Valaistus oli hämärä ja tunnelma oli muutenkin ankea. Juoksin ympyrää puoli tuntia, kunnes tuntui että pää hajoaa. Ulos astuessani aurinko oli juuri nousemassa ja tyhjä urheilukenttä odotti juoksijoita. Ihmettelen vain miksi kukaan ei halunnut urheilla ulkona ja olin jälleen kiitollinen omista hienoista juoksumaisemistani Bernissä.
Lähdin vielä samana iltana kotiinpäin. Suoria lentoja ei ollut tuolle päivälle, joten kotimatka oli todella pitkä Heathrow:n kentän kautta. Sain onneksi ostettua itselleni uuden talvitakin Ted Bakerin liikkeestä, joten välipysähdys Heathrow:lla ei ollut mitenkään ihan turha. Kotiin pääsin vasta keskiyön jälkeen.
Tällä viikolla saimme myös yövieraiksi ystävämme Uudesta-Seelannista, joiden kanssa olemme tehneet monta hauskaa reissua Sveitsissä ja Sveitsin ulkopuolella. He olivat nyt päättäneet muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa, ja jouduimme ikäväksemme hyvästelemään heidät. En ole aikaisemmin ottaneet mitään hyvästejä ystävistä näin raskaasti. Murruin täysin kyyneliin ja itkuun, enkä olisi millään halunnut päästää heistä irti.
Viikko on ollut raskas monesta syystä. Yritän muistuttaa itseäni siitä että monella muulla on paljon raskaampaa, mutta ei se juuri auta kun itsestä tuntuu kurjalta. Huonot yöunet eivät ole juurikaan auttaneet asiaa. Onneksi nyt alkaa päivät tuntumaan edes vähän paremmilta ja ikävät ajatukset saa välillä pois päästä. On tärkeää huomata oma uupuminen ajoissa ja antaa itselleen aikaa ja rauhaa.
